Mieletön Gambia

Mervi Kesti, Teksti & kuvat

Kävin vajaan kuukauden reissulla Gambiassa keväällä 2017 vapaaehtoisjärjestö Apu-Pakun innoittamana. Kuulin järjestöstä silloiselta työkaveriltani joka toimi aktiivina Oulussa. Apu-Paku ry on pieni ruohonjuuritasolla vapaaehtoistyötä tekevä järjestö, joka pyrkii keräämään varoja ja kehittämään lasten koulutoimintaa Gambian maaseudulla sijaitsevan Pakau Penkun kylässä. Joskus tuli puhetta siitä että olen itse pitkään halunnut kokeilla vapaahetoistyötä ulkomailla, ja työkaverini iloisella ja mukaansatempaavalla olemuksellaan innoitti minutkin mukaan.

Gambiaan olikin lähdössä pieni porukka suomalaisia, minulle entuudestaan tuntemattomia tamperelaisia opettajaopiskelijoita. Tutustuimme talven aikana facebookin kautta viestitellen ja reissua fiilistellen. Matka oli täysin omatoiminen ja sovimme että osa meistä lähtee Helsingistä samalla lennolla. Minä ja kaksi muuta vapaaehtoista tapasimmekin Helsingin lentoasemalla ja se vähän helpotti reissujännitystä, vaikka kukaan meistä ei ensikertalainen reissaamisessa ollutkaan. Loput kaksi ryhmästä olivat jo paikan päällä meitä odottamassa. Afrikka kuitenkin oli meille kaikille uusi juttu ja oli hyvä että lähdettiin reissuun nimenomaan porukassa.

Päätimme viettää matkan muutamat ensi päivät Gambian pääkaupungin Banjulin lähellä vaatimattomassa rantahotellissa lepäillen, aurinkoon totuttautuen ja kaupungin markkinoita tsekkaillen. Se olikin minusta tosi hyvä ratkaisu, koska kaikki asiat poikkeavat niin paljon tutusta Suomesta ja Euroopasta, että perus biitsielämä antoi edes pikkuisen aikaa tuttua Afrikan menoon.

Ihanan pikku hotellin rannalla voimisteltiin aamuisin.

Banjulin kaduilla riitti vilinää.

Kolmen päivän jälkeen lähdettiin kohti varsinaista olinpaikkaamme, Pakau Penkun kylää. Kylä sijaitsee muutaman tunnin lautta- ja bussimatkan päässä merenrannasta sisämaahan päin. Meitä oli tulleet vastaan suomalainen Vilma, joka oli viettänyt kylässä jo parisen kuukautta, ja paikallinen Modou joka toimi yhteyshenkilönä Apu-Pakun aktiiveille. Olimme aiemmin sopineet treffit Banjulin postitoimistolle, vaikka oikeasti meillä ei ollut hajuakaan missä moinen toimisto sijaitsi. No, taksilla pääsee pälkähästä, ja kotvasen kuluttua köröteltyämme saavuimmekin matalan ja ränsistyneen postitoimiston pihaan. Vilma ja Modou meitä siellä jo odottelivatkin ja oli mukavaa nähdä heidät. Vilma ei ollut puhunut suomea muutamaan viikkoon, joten meidät nähtyään hän puhua pulputti kuin papupata ja naurettiin, itkettiin ja kiljuttiin – niin on ihmisellä jonkin tutun ja turvallisen, oman juuren kaipuu! Vaikka emme toisiamme tunteneetkaan ennalta, vieraalla maaperällä takerruimme toisiimme ja päätimme olla pieni heimo.

Gambiassa ei ole tarkkaa aikaa, lautta ja bussi lähtevät liikkeelle ”jossain välissä”, ja odoteltiin pitkät tovit kyytejä kaupungin ja sataman kaaoksessa. Kuumuus, löyhkä, iholla olevat ihmiset, kauniit ihmiset, värikkäät ihmiset. Kaikki tuntui siltä että kokemani tuntemukset ovat ääripäitä, niin hyvässä kuin pahassakin. Yksi tunne kuitenkin yllätti taas, vaikka olin sen aiemminkin hoksannut ja välillä unohtanut – ongelmat pienenevät ja olen tässä hetkessä aivan täysillä, en pysty muistamaan eilistä enkä huolehtia huomisesta, tarkkailen ja keskityn vain tähän mikä on juuri nyt.

Vilma sanoi että oli vähän harmi, että matkanteko tulopäivänä viivästyi. Kylään olisi ollut hyvä saapua valoisaan aikaan, koska toden totta siellä ei ollut sähköjä, eikä liioin valojakaan. Saavuimme kuitenkin kylään vasta illansuussa auringon jo mentyä maille.

Ränsistynyt, juuri ja juuri koossa pysyvä bussimme (pikkubussin yleisnimitys on gelegele) tuli kylään ja noustiin autosta ulos – siinäpä vastassa olivat koko kylän ihmiset. Ei valoja, ei sähköjä, vain kuun ja satunnaisten otsalamppujen himmeä valo. Shokkihan se sieltä tuli, ja tarrasin ensimmäisen Suomi-kaverin käsivarresta kiinni ja itkeskelin ihmetyksestä ja väsymyksestä. Ihan hulluahan tämä on – savimajat, wolofiin kieltä puhuvat ja ilosta itkevät ihmiset, maailman täysi erilaisuus. Niinkuin olisimme matkanneet ajassa sata vuotta taaksepäin. Nykyajasta kertoivat ehkä vain lasten resuiset cocacola-logoiset t-paidat ja värikkäät muovihelmet hiuskoristeissa. Ai niin, ja muutamat harvat nokialaiset.

Illan pimeydessä meidät tutustutettiin omiin perheisiimme ja yritettiin selvitä ensimmäisistä peruspuuhista uudessa maailmassa. Pääsin perheeseen jonka isä puhui erittäin hyvää englantia ja saatoimme kommunikoida ihan normaalisti. Perheeseen kuului kaksi vaimoa ja muutama lapsi. Samassa pihapiirissä asui veli vaimoineen ja lapsineen, isä ja ehkä äiti, tai voi olla että se olikin sisko. Gambian perheet ovat vähän erilaisia kuin meillä koska laki sallii maksimissaan neljän vaimon ottamisen, ja näin ollen lapsia siunaantuu paljon ja sisarusten ikähaarukka voi olla iso. En kokenut asiaa millään tavalla kiusalliseksi, olimmehan toisessa kulttuurissa ja opiskelen mielelläni aina oman ymmärrykseni ulkopuolisia asioita.

Olin kuitenkin niin kaukana omasta mukavuusalueesta kuin suinkin voi olla. Rakastin sitä tunnetta, koska painin muutenkin elämässäni tunteiden ääripäiden kanssa ja oli hienoa kokea asiat niin voimakkaana. Sain oman huoneen, joka ei tosiaankaan ole aina itsestäänselvyys, koska usein koko perhe nukkuu samassa sängyssä ja tilaa on todella vähän. Oma huone olikin kaikenkaikkiaan luksusta, koska viikkojen aikana saatoin mennä sinne rauhoittumaan jos tunsin tarvetta olla hetken aikaa ihan yksin. Tai en minä oikeastaan ollut koskaan ihan yksin, kun ylhäällä vilistävät rotat paukuttivat yöllä kattopeltiin niin että korvatulpille tuli kuin tulikin käyttöä. Samoin taskulampun sammuttua hupsujen hämähäkkien silmät kiiluivat pimeydessä kuin tähdet. Olihan se mielenkiintoinen aspekti, mutta asia piti vain hyväksyä ja yökötyskin unohtui pian.

Kylätie.

Seuraavana aamuna oli sovittu tapaaminen koulun vieressä Apupakulandilla. Paikka oli tavallaan yhdistyksen oma, aidattu alue, jossa oleskeltiin ja vietettiin vapaa-aikaa. Siellä yhteyshenkilömme Modou Sarr asui yhdessä Pimu-koiransa kanssa, juuri ja juuri pystyssä pysyvässä savihökkelissä, jonka ainoat kalusteet olivat pöytä, kaksi pientä penkkiä ja vanha patja. Seinillä oli valokuvia aiemmista suomalaisvisiiteistä, nippu ikivanhoja kännyköiden laturin johtoja ja viimeisiään vetelevä aurinkokennolaturi. Siellä oli myös viikkoihin ainoa näkemäni huonokuntoinen peili, jota alussa tiirailtiin, mutta joka ajan myötä osoittautui varsin turhaksi kapineeksi koska oli aivan sama, miltä naama näyttää minäkin päivänä.

Apupakulandilla viljeltiin myös banaaneja. Projekti oli ikuinen, ja tosi hellyyttävän humoristiset fiilikset on siitä hommasta jääneet jälkeenpäin. Banaanien kasteluoperaatio oli melkoinen homma, kun niille piti antaa vettä kaksi kertaa päivässä. Apupakulandin kaivolla ei ollut pumppua, joten kaikki vesi piti hilata ämpäri kerrallaan ja vettä kului. Banaanien kastelu ei ihan joka päivä kaikilta muistunut mieleen jos joku ei ollut asiasta erikseen määräämässä. Banaanin lehtien versot olivat mitä parhainta herkkua kanoille ja vuohille, jotka liikuskelivat ja napsivat herkut parempiin suihin aina silmän välttäessä. Ne kasvoivat muuten kyllä kovaa vauhtia, jos vain Luoja sen soi!

Koulu ja keittiö.

Pojat teellä.

Retken ensisijaisena tarkoituksena oli avustaa Vilmaa ja paikallista opettajaa pienten lasten ryhmässä koulussa. Lapset olivat iältään 3-6 -vuotiaita. Meitä oli yhtäkkiä kuusi valvojaa normaalin yhden sijaan – afrikkalainen opettaja Modou Jallow kertoikin joka päivä olevansa koko sydämestään kiitollinen avustamme. Apua tarvittiinkin, sen verran oli vilkas lasten ryhmä.

Koulussa Vilma oli viikkojen aikana tehnyt upean ja todella raskaan työn suunnitellessaan opetusohjelman lapsille, ja ennen kaikkea pitäessään siitä (suurinpiirtein) johdonmukaisesti kiinni, sikäli vaihtelevilta olosuhteilta pystyi. Opettelimme keskittymistä, omalla vuorollaan vastaamista, piirtämistä ja laulamista. Laulettiin englanniksi ja suomeksi, ja hauskaa riitti!

Lasten kasvatus oli oman kokemukseni mukaan melko puutteellista, ja koulussa yritettiin keskittyä lähinnä peruskäyttäytymiseen toisten kanssa. ”Miltä minusta tänään tuntuu?”, ”olen tänään iloinen, koska…”, ja ”olen tänään surullinen, koska..” . Lapset yleensä ilman muuta olivat nauravaisia ja vilkkaita, mutta peruskotikasvatus on kehittymätöntä, varsinkin tunteiden käsitteleminen ja opetteleminen. Oli riemuvoitto, kun joku lapsista oppi kertomaan, että tuntui pahalta tänään kun oli nälkä kouluun lähtiessä. ”Jee, mahtavaa”, riemuittiin! Ohhoh, eikun, ei me ihan sitä tarkoitettu, vaan hienoa että olet oppinut tunnistamaan syyn kiukulle. Hienoa että opit pyytämään nälkääsi ruokaa, etkä automaattisesti muksi toisia kiukuspäissäsi. Toki tämä oli se homman alkuperäinen tarkoitus ja idea, ja työsarkaa riitti. Mutta pienenpienetkin muutokset olivat mielettömiä nähdä.

Lapset luokkahuoneessa.

Taitojen harjoittelua.

Kylässä eläminen ja oleminen muotoutui lyhyessä ajassa ihan normimeiningiksi. Aamulla heräsin, hain vesiastiani kaivolta täyteen hyvissä ajoin ennen ruuhkaa, söin aamiaisen joko kotona tai leirillä. Menimme yhdessä koululle ja pidimme pari leikintäytteistä oppituntia. Usein yksi tai useampi lapsista oli armottomasti myöhässä tunnilta, ja Vilma halusikin yrittää saada lapset ymmärtämään että myöhässä oleminen on hyväksyttävää vain jos on jokin ”oikea” syy. Eihän niitä meidän mielestämme ”oikeita” syitä ollut, mutta noin periaatteesta oli hyvä tuoda ilmoille ajatus siitä että jos opettaja on määrännyt koulun alkavaksi kello yhdeksän, niin silloin pitäisi olla paikalla kello yhdeksän. Paikalliset opettajatkaan eivät hirmuisesti asiasta pitäneet kiinni, joten voitte kuvitella kuinka hankalaa ja hidasta oli saada lapset ymmärtämään jutun juoni. Toisaalta, miksi asioiden pitäisi olla kuten meillä? Olemme eri kulttuureista ja se on kuitenkin hyvä pitää mielessä.

Kouluruoka ja puhdas vesi eivät ole itsestäänselvyyksiä. Näin vesipullon ehkä kahdella koululaisella, muut eivät joko juoneet päivän aikana ollenkaan tai hakivat salaa vettä leirin kaivosta joka ei ole niin puhdasta kuin kylän kaivon vesi. Joskus lapset joivat pahimpaan janoon vettä likaisesta käsienpesusangosta.

Yhtenä päivänä koulun kokki ja Modou Sarr saivat keskenään aikaan ilmiriidan jostain pikkuasiasta, jonka johdosta kokki otti suhteellisen dramaattiset hatkat. Tunnemyrsky oli kieltämättä molemminpuolista, mutta eivätpä tulleet ajatelleeksi asiaa omaa napaansa pitemmälle, koska sitten meidän lapsilta puuttui ruoan laittaja. No, saimme häthätää aikaiseksi jonkinnäköistä sapuskaa jolla taltuttaa pahin nälkä. Ruokaa ei siis aina välttämättä ole saatavilla, mutta menimme päivän kerrallaan.

Jalkapallopäivä oli iloinen ja naapurikylän joukkue kova vastus..

Aasi nimeltä Bala oli tärkeä työkaveri!

Kylässä on todella köyhää ja alkeellista, mutta onneksi jotkut nuoret naiset osaavat jo puhua englantia. Koulutus on ennemminkin ollut poikien ja miesten etuoikeus, mutta nyt kouluun pääsevät kaikki lapset, jos vain suinkin vanhemmat pystyvät lapsensa kouluun päästämään. Vielä kuitenkin ovat prioriteettina kotityöt ja vanhempien auttaminen, mutta onneksi koulutuksen tärkeyttä ymmärretään nyt paremmin. Toivoisin kuitenkin todella, että opettajien koulutukseen suhtauduttaisiin erityisellä tärkeydellä ja tarkkuudella. Kun koti- ja koulukasvatus ovat toisistaan niin etäällä kuin maailman navat, koulukasvatuksen merkitys kasvaa ja vastuu lapsista on suuri. Näin olen ajatellut vaikka en opettaja olekaan. Toivon myös, että ihmisiä kehotettaisi ja kannustettaisi ottamaan ohjat omiin käsiin, ja kehitettäisi nimenomaan aikuisten tietotaitoa ja päättely- ja sovelluskykyä. Se kuulostaa todella hyvältä idealta, mutta ei ole helppo ja nopea tehtävä vaan vaatii asiaan paneutumista ja paljon apua. Kulttuuri on tärkeä kaikille, ja kulttuurin muutos on hyvin hidasta. Mutta aina me tavallisetkin ihmiset voimme auttaa ruohonjuuritasolla. Se jos mikä on sitä muutosta.

Upean Afrikka-visiittini loppupuolella halusin vielä viettää pari päivää ihan itsekseni, ja lähdin hiukan ennen muita suomalaisystäviä Gambia-joen rannalla sijaitsevaan Albredan kylään. Majoituin vaatimattomaan bungalow-hotelliin jonka omisti belgialainen nainen. Naisen nimeä en muista, mutta kutsuttakoon häntä nyt kunnioitettavasti Boss Ladyksi. Naisella oli alueella paljon vaikutusvaltaa, koska hän työllisti hotellissa ja ravintolassa ihmisiä ja oli muutenkin valloittava ja vahva henkilö. Häneen oli hetken aikaa luonnollista turvautua ja tukeutua yksin matkaavana naisena.

Kiertelin alueella yksikseni ja lueskelin kirjoja, kävin uimassa ja nautin omasta rauhasta. Tuhlasin paikalliseen hintatasoon nähden ison summan hotellin ravintolassa hyvään lämpimään ateriaan. Ai että, se maistuikin! Ostin myös pienen puisen matkamuiston rannan markkinakojusta joka ei ollut oikeastaan kallis, mutta ajatuksissani en ollut laskenut rahapussin sisältöä.

Käteisautomaatteja oli vain Banjulissa, jonne oli päivän matka. Mikäs ihme nyt neuvoksi? Puolitoista päivää jäljellä, rahat loppu ja repussa paketti keksejä ja viikon takaisia hunajapähkinöitä. Aluksi suunnittelin että syön lounaaksi keksit, illalliseksi pähkinöitä ja aamupalaksi ehkä en mitään, mutta selviäisin kuitenkin ihan hyvin kunhan en hirveästi heiluisi ees sun taas ja kuluttaisi energiaa.

Juttelin Boss Ladyn kanssa niitä näitä. Hän kertoi omaa elämäntarinaansa ja pyysi minut lounaalle ravintolaansa. Kun kerroin, että kiitollisena tarjouksesta jätän rahan puutteen takia lounaan väliin, hän ei ollut asiasta moksiskaan vaan tarjosi minulle lämpimän aterian ja vielä seuraavan aamun maittavan aamiaisenkin. Olin siitä vilpittömästi iloinen ja jäin hänelle suureen kiitollisuudenvelkaan. Muistan belgialaisen Boss Ladyn aina ja jos jollain polullani vielä sinnepäin matkaan, vien hänelle korvaukseksi jotakin sopivaa.

Olen itsestäni ylpeä että lähdin mukaan, kokeilin ja pääsin, onnistuin ja epäonnistuin.

Kaiken kaikkiaan Pakau Penkun kylässä käyminen oli loistoreissu, joka opetti paljon itsestä ja selviämisestä vaikeissa olosuhteissa. Yhteisöllisyydestä ja yhteistyöstä, ennen kaikkea vieraanvaraisuudesta. Vähästäkin jaetaan sille, jolla ei ole yhtään.